lauantai 1. elokuuta 2020

Myyty


Italialaisten nahkakenkien pohjien kopina vasten Sandelsinkadun kuluneenharmaata asfalttia kannusti minua eteenpäin yhä kovempaan tahtiin. Kotiin oli ehdittävä kolmeksi, minuutilleen tasan tarkkaan, niin äijä oli partaveitsenterävästi minulle painottanut.

   ”Älä myöhästy, älä myöhästy, älä myöhästy”, takoi takaraivossani vaativan isän kaikkialla kuuluva, nuhteleva ääni. Miehen, joka oli harvoin paikalla fyysisesti, mutta jonka kuriin, jyrkkyyteen ja vaativaan möreään bassoon olin joutunut tottumaan reilun seitsemäntoista elinvuoteni aikana. Äijää ei kannattanut suututtaa, sitä sen huutamista ja raivoamista ei kukaan kestänyt kolmea minuuttia kauempaa.

Sen äijä tiesi hyvin itsekin.

    ”Hip-hip-hip-hip” kannusti menoani tien vierellä koivussa istuva hippiäinen. ”Vauhtia-vauhtia-vauhtia” takoi tahtia tienvarren työmiehen leka. Päällystakin kahina sen alla olevaa Guccin pukua vasten kertoi paitsi itselleni, myös jokaiselle vastaantulijalle, että tässä kulkee Sellbergin suvun vesa. Suurliikemiehen ainoa poika, tulevaisuuden talouspiirien airut. Ainakin muutaman vuoden kuluttua.

Ehdin kotiin ja äijän työhuoneeseen minuuttia vailla kolmeksi, läähättäen kuin happivaivainen bernhardilainen hikipisaroiden putoillessa otsaltani. Äijä istui työpöytänsä takana vakavana kuin kymppitonnin seteli.

    ”Poika, olen hankkinut sinulle uuden kotiopettajattaren, vihdoinkin sellaisen, joka pitää sinut kurissa.”

   ”Sangen hienoo”, ajattelin mielessäni happamasti, ”taas yks ylivuotinen harppu tulee sotkeen mun elämää.”

Noita paratiisin soittovälineitä oli talossa ollut nuoruusvuosieni aikana puolisen tusinaa, kaikki toinen toistaan karmeampia pakkauksia. Elähtäneitä, nuutuneen katkeria ikäneitoja jokainen, eikä tämäkään olisi mikään poikkeus. Yrittäisi opettaa, epäonnistuisi surkeasti, saisi potkut ja hyvä niin. Ajatukseni katkesi napsahtaen, kun huoneeseen asteli kotiopettajattareksi yllättävän nuori nainen hymyillen. Ei vielä varmaan edes kolmeakymmentä.

Ulkoiselta olemukseltaan hehkeä blondi oli sekoitus Armi Kuuselaa ja Lauren Bacallia, ja  korkokenkien viehkeästä kopinasta saattoi aistia paikalle saapuvan todella kaikin puolin varteenotettavan tekijän. Varteenpa varteen, ajattelin mielessäni kurittoman teinipojan innolla, punastuen kuin keitetty rapu ymmärtäessäni mitä se todella tarkoittaa.

    ”Äijä on kyl pudonnu keinutuolista yhden kerran liikaa”, ajattelin katsellessani upeaa nuorta naista. Yritin kätkeä innostukseni parhaani mukaan, mutta silmäni paljastivat kaiken plopsahtaessaan äänekkäästi ulos kuopistaan.

   ”Siiri Manner”, lausui upea blondi ojentaessaan minulle kätensä hymyillen ja katsoessaan minua syvänsinisillä silmillään, ”sinä olet siis Martin, hauska tutustua!”

Olin aivan myyty tulematta ostetuksi.

Äijä saisi tahtonsa lävitse.

IE

(Kirjoitusharjoitus: Luova kirjoittaminen, Tyyliharjoituksia 1. Helsingin työväenopisto, 2016.)

Kuva: Terry Cnudde / Pixabay (kuva muokattu)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti