lauantai 12. syyskuuta 2020

Huijareita ja pyhimyksiä

Minä olen hän, jota monet teistä miehistä (ja ehkä jotkut naistakin) kadehtivat, toiset salaa selkäni takana mutisten ja onneani kiroillen, toiset yrittävät kiinni kraiveliini tunkeakseen arvottomat mielipiteensä ja munattoman, olemattoman itsetuntonsa kurkustani alas, aivan kuin niillä olisi minulle mitään merkitystä.

Ei kiinnosta.

Minä olen mies, joka näkee tyttöystävänne ja vaimonne lähempää ja intiimimmin kuin mitä te hanttiveijarit tulette itse koskaan näkemään. Minä pääsen tähystimineni ja instrumentteineni näihin ihaniin naisiin syvemmälle, kuin mihin te huonosti varustellut olmit tulette mikromeloinenne koskaan yltämään.

Olen nähnyt urani aikana silmästä silmään tuhansia naisia, nuorempia, vanhempia, isompia, pienempiä, väriskaalalla laidasta laitaan, useampia kuin moni teistä luusereista on nähnyt edes kaikissa elämänne aikana katsomissanne aikuisfilmeissä yhteensä.

Minä olen se mies, joka kerran juottolassa heitti eräälle paikalliselle puntissa kiehnänneelle känniselle kiimakupeelle juuri ennen valomerkkiä legendaariseksi muodostuneen one-linerinsa: ”En ole gynekologi, mutta voin vilkaista”, nauraen yhdessä paikalla olleiden kanssa paskaisesti päälle.

Tuskinpa tiesivät räkälän känniääliöt kuinka lähellä totuutta silloin olin ja että noin sanoessani en valehdellut. Pätkääkään.

En ole nimittäin käynyt eläessäni päivääkään lääketieteellistä, en opiskellut naistentauteja, en istunut ensimmäistäkään luentoa endometrioosista, vaihdevuosista, kohdunsuun limakalvomuutoksista tai päässyt läpi tenttiä ulkosynnyttimien rakenteellisista korjauksista.

Satuin vain olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Sanalla sanoen: olen huijari. Vai olenko?

Jos olen pelkkä huijari, niin miten ylsin nykyiseen asemaani? Miten päädyin Naistenklinikan palkkalistoille ja miten minua alettiin haastatella mediassa naistentautien asiantuntijana?

No, aivan kaikkeahan en voi luonnollisestikaan avata, mutta paljastan tässä sen verran, että 70-luvun puolivälissä USA:ssa vaihto-oppilaana ollessani satuin löytämään paikallisen puhelinluettelon keltaisilta sivuilta huijarin, jolta saattoi tilata muutamalla dollarilla eri oppilaitosten päästötodistuksia.

Kuten kaikki nyt tietävät, kysessä olivat arvottomat todistuskopiot, joiden paperi oli arvokkaampaa kuin niille painetut harakanvarpaat tai tussilla häthätää niihin sutatut allekirjoitukset. Yhdysvaltalaisella Johns Hopkinsin yliopiston nimellä oli kuitenkin huimasti painoarvoa, eräs naistentautien arvostetuimmista opinahjoista maailmanlaajuisesti kun se siihen aikaan oli.

Ja television vanhan Ostos-TV:n Aromipesän mainoslauseen hengessä hehkutettuna: Eikä tässä vielä kaikki!

Kun Suomeen palattuani eräs maan silloisista tunnetuimmista naistentautien spesialisteista - täydellinen etu- ja sukunimikaimani muuten - meni katoamaan kaukoidässä vähintäänkin hämäräperäisissä olosuhteissa vuonna 1979, oli oman paikkakunnan vaihtoni yhteydessä samoihin aikoihin suhteellisen helppo vaihtaa miestä jalkatukien välissä nimen ja maineen vaihtumatta, hieman hirtehisesti asian ilmaistakseni.

Tiesin jo nuorena miehenä mitä halusin elämässäni tehdä ja koska olen aina rakastanut naisia ja naiseutta oli päätökseni aivan selvä. Mitä lähemmäs sen ydintä pääsen, sen parempi.

Näin on aina ollut ja näin tulee olemaan, kunnes viranomaiset minut kiinni saavat ja urani päättävät. Ennen kaikkea "jos". Siihen päivään saakka tämä veijari ja pyhimys tulee harjoittamaan maailman toiseksi vanhinta ammattia ilman katumusta. Täydestä sydämestään.

Aamen.

IE


Kuva: Julio Cesar Velasquez Mejia / Pixabay

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti